Rekisteröidy

SOS- lapsikylä- kokemuksia?

Tähän ryhmään voit kirjoittaa ”anonyyminä” ilman rekisteröintiä - sana on vapaa!

SOS- lapsikylä

SOS- lapsikylä- kokemuksia?

ViestiKirjoittaja SOS- lapsikylä » Su Heinä 13, 2014 6:29 am

"Tarvitaanko huostaanottoja," kysyy SOS-Lapsikylä.
07/01/2014


Näin siis kysyy SOS-lapsikylä, joka on tarjonnut kodin sadoille lapsille. Vuoden 2008 jälkeen SOS-lapsikylissä on ollut sijoitettuna 303 lasta. Heistä vain 8 prosenttia on sittemmin kotiutettu.

SOS-Lapsikylä esittää seuraavanlaisen kuvitellun tilanteen:
”17-vuotias tyttö on saamassa samanikäisen pojan kanssa lapsen muutaman kuukauden kuluttua. Neuvolakäynneillä tyttö käy yksin ja tuntuu olevan aika lailla paniikissa tulevasta lapsesta ja sen hoidosta. Tukiverkostoa hänellä ei juuri ole. Tyttö ei ole koskaan tavannut omaa isäänsä ja äidin kanssa välit ovat olleet huonot jo pitkän aikaa. Isoäiti on aina aiemmin auttanut, mutta nyt hänkin on sairas, eikä pysty enää tukemaan tyttöä samalla lailla kuin ennen. Voidaanko tulevaa perhettä auttaa? Miten?”

1980-luvulla kannatettiin hyvin voimakkaasti avohuollon tukitoimien ensisijaisuutta. (Lapsen etu ja viidakon laki; toimittanut Maritta Törrönen). Kuitenkin kehitys on ollut aivan toinen. Vuonna 2014 SOS-Lapsikylä antaa esimerkin, jossa ei ole minun mielestäni yhtään lainmukaista perustetta tehdä huostaanottoa.

Miettivätkö SOS-Lapsikylän ihmiset, että tulisiko nuorelle perheelle lyödä heti kättelyssä "toivottaman perheen" leima papereihin vai antaa mahdollisuus kasvaa vanhemmuuteen?

Otettaisiinko vauva, vanhemmat vaiko koko perhe huostaan?

Yhdessä vai erikseen?

Siis 30 vuotta sitten pidettiin tärkeänä perheiden tukemista avohuollon tukitoimin, mutta nyt, vuonna 2014 ensimmäiseksi tulee mieleen kysyä, tarvitaanko huostaanottoa. Vai voisiko perhettä auttaa jotenkin muuten ja jos, niin miten? Positiivista on toki se, että vihdoinkin joku haluaa keskustella aiheesta, koska nimenomaan julkista keskustelua tarvitaan, jotta ne, joilla on vaihtoehtoja, hyviä kokemuksia ja ideoita huostaanoton sijaan, tulisivat kuulluksi.

SOS-Lapsikylän järjestämä avoin keskustelutilaisuus järjestetään 15.7 Porissa. Yhtenä puhujana on 20 vuotta lastensuojeluasioissa mukana ollut varatuomari Leeni Ikonen, joka on työssään nähnyt surullisia tarinoita perheiden rikkomisista ja täysin turhista huostaanotoista.


Onko perheiden jälleenyhdistäminen todellinen tavoite?

Onko meillä resursseja ja osaamista työskennellä vanhempien kanssa, joilta lapset on huostaanotettu?


Huostaanotto on voimassa toistaiseksi. Huostassapito on lopetettava heti, kun huostassapidon ja sijaishuollon tarvetta ei enää ole (lastensuojelulaki 47 §; Finlex).

Olen ollut mukana nuorten vanhempien elämässä, joissa lapsi tai lapset on otettu huostaan. Perheillä usein on olemassa tukiverkostot, mutta äidillä/vanhemmilla saattaa olla myös lastensuojelutaustaa itsellä eli todennäköisesti tuen tarvetta omaan vanhemmuuteensa.

Esimerkki: Lapsi asuu sijaisperheessä ja sosiaalityöntekijät puhuvat, että tavoitteena on perheen jälleenyhdistäminen. Tavataan kaikki yhdessä kaksi kertaa vuodessa, jolloin sovitaan lapsen vierailuista biologisen suvun luona ja jatketaan ihmeen odottamista. Vanhemmat ovat selvästi epävarmoja omasta vanhemmuudestaan, mutta tuovat useaan otteeseen esille tarpeensa ja toiveensa olla enemmän lapsensa kanssa ja toivoisivat myös, että sijaisperheen kanssa yhteistyö olisi sujuvampaa. Tai siis kun se ei suju lainkaan. Sijaisvanhemmilla ei ole aikaa olla yhteydessä biologisen perheen kanssa, ei lähettää valokuvia lapsesta eikä kirjoittaa lapsen kehityksestä, vaikka vanhemmat sitä kauniisti toivoivat. Kysyn, että mitä tukea nuoret vanhemmat saavat. Eivät mitään. Sijoitus on ainoa tuki. Eli odotetaan ihmettä tapahtuvaksi? Että vanhemmat kasvaisivat äidiksi ja isäksi itsekseen, ilman lasta?

En ihan ymmärrä tällaista lainmukaista perheen jälleenyhdistämis”työskentelyä”. Olen sitä mieltä, että meillä iso aukko ammattitaidossa sekä avohuollon tukitoimissa. Osataanko meillä tukea vanhemmuutta? Käytännössä riittää se, että kaksi kertaa vuodessa pidetään neuvottelu, jossa tarkistetaan, onko sijoituksen jatkamiselle enää tarvetta. Näin toimitaan monessa tapauksessa.

Vielä useimmissa tapauksissa ei perheen tilannetta koskaan tutkita sen jälkeen, kun lapset on saatu sijoitettua. Ei, vaikka perheeseen olisi syntynyt uusia lapsia, eikä perheellä ole tarvetta lastensuojelun asiakkuudelle.


Miksi meillä on lastensuojelu, jos vain sijaisperheitä tuetaan?

Jotta lapsia voidaan siirtää perheestä A perheeseen B? Perheen B oletetaan olevan parempi kuin perheen A. Tai sen tulisi olla.

Sijaishuoltoa järjestettäessä ei voida tyytyä lapsen ”säilyttävään” hoitoon. Sen on oltava lapsen nykytilanteeseen nähden parempi vaihtoehto ja vastattava lapsen edun mukaisella tavalla hänen yksilölliseen hoidon ja huollon tarpeeseensa (Räty 2012, s. 311). Vanhempien kannalta tulee varmistua siitä, että kaikki mahdollinen on tehty perheen tukemiseksi. (Sosiaaliportti)

Tulisiko perheen B olla myös niin hyvin toimeentuleva, ettei heille tarvittaisi ylimääräisiä korvauksia? Nythän biologisia perheitä ei mielellään tueta taloudellisesti eivätkä he pitkäjänteisesti saa muutakaan apua. Paitsi sijoituksen, johon sijoitetaan mielellään sekä rahaa että aikaa.

Harrastuksiin kotona asuva lapsi saa max 200 euroa vuodessa, jos hän on lastensuojelun asiakas (tosin tähän on tulossa muutos ja tavoitteena on siirtää tämänkaltaiset tarpeet toimeentulotuen puolelle. Ainakin meidän kaupungissamme suunta on tämä).

Eräs sijaisisä puolusteli heille suunnattuja taloudellisia tukia, että heitä velvoitetaan asumaan tietynkokoisessa asunnossa eli laajennuksia pitää tehdä ja autokin pitää olla kuljetuksia varten iso. Mutta biologisille perheille suositellaan myymään auto ja muuttamaan pienempään asuntoon, jossa kaikille ei ole omaa huonetta, jos on taloudellisesti niin heikko tilanne, että tarvitsee hakea toimeentulotukea. Jotta sijaisperhe täyttäisi lain vaatiman ”paremman” vaihtoehdon, tulee siis biologisen perheen tilanteen huonontua ja sijaisperheen parantua?

Mitä jos perheen B pitäisikin olla niin varakas, ettei sinne tarvitse ylimääräisiä korvauksia, vain lapsilisät, kuten perhe A:llekin? No eiväthän huostaanotot sillä lailla toimi! Kuten eräs isä sanoi, että ”kyllä meille kuuluukin kaikki korvaukset, koska hoidamme lasta 24h/vrk”. Onhan se totta, mutta jos niistä edes pieni osa suunnattaisiin biologiseen perheeseen, voisi moni lapsi asua kotona.

Vedotaan myös, että usein toinen vanhempi joutuu jäämään kotiin, kun perheeseen otetaan sijaislapsia. Niin joutuu moni erityislapsen vanhempikin tai pahimmassa tapauksessa molemmat, mutta heitä ei tueta mitenkään. Paitsi korkeintaan sillä pitkäjänteisellä huostaanotolla. (Kirjoitan omasta kokemuksestani aiemmassa blogissani.)


"Koti etsii sijaisperhettä!"

"Tampereen SOS-Lapsikylä hakee uusia sijaisvanhempia hoitamaan ja kasvattamaan sijoitettuja lapsia, jotka eivät voi asua omassa kodissaan. Sijaisperheille tarkoitetut kodit sijaitsevat uusissa kerros- ja rivitaloissa Vuoreksen asuinalueella... Sijaisvanhemmat saavat tukea kodin tilanteen ja lasten hoidollisten tarpeiden mukaan. Me emme jätä sijaisvanhempia yksin, vaan tarjoamme lasten tarpeiden ja kodin tilanteen mukaisen tuen ja avun arkeen, tuen vapaiden järjestämiseksi, täydennyskoulutuksen, työnohjauksen ja lapsikyläyhdistyksen sosiaalityöntekijän avun lapsen ja nuoren tarvitsemien palvelujen järjestämisessä. Toimeksiantosopimussuhteisessa perhehoidossa hoitopalkkio määräytyy lapsen hoidettavuuden mukaan, sijoittava kunta maksaa lapsen hoidosta ja ylläpidosta aiheutuvista kustannuksista perhehoitajalle kulukorvausta. SOS-lapsikylä ry valmentaa ja perehdyttää sijaisvanhemman tehtävään."

Kuulostaa hyvältä; asunto uudessa talossa ja vanhempia ei jätetä yksin!

Kuten itse olen kokenut, biologiset vanhemmat jätetään hyvinkin yksin lastensa kanssa. Ei osata tukea vanhemmuutta, ei tunnu olevan yksinkertaisesti työkaluja eikä ammattitaitoa. Siksikö lastensuojelusta on tullut lähinnä lasten siirtely paikasta toiseen? Miksi perheessä B on kuitenkin lupa olla tarvitseva; niin taloudellisesti kuin lasten hoidossa ja kasvatuksessa ja jopa vapaa-ajankin suhteen?

Olen kuullut, että sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa tähdennetään vanhemmuuden arvioinnin merkitystä. Joten niitä tehdään mielellään. Onhan sentään jotain konkreettista toimintaa! Arviointi on usein sitä, että joko koko perhe sijoitetaan kotoa pois tai kotiin tulee ihmisiä istua könöttämään sohvalle ja tekemään kirjauksia siitä, miten toimit lastesi kanssa. Voi olla, että olet hakennut jo vuosia apua, olet lopen uupunut ja vielä sinun pitää pusertaa läpi tällainen seuranta, ainoana toiveenasi, että sitten saatte oikeasti lisäkäsiä ja tukea kotiin!

Mutta mitä tapahtuu arvioinnin jälkeen? Useinkaan tiedolla, joka saadaan arvioinneista, ei osata tehdä mitään. Tai ei haluta? Arvijoitsijat tulevan lopputulokseen, jonka sinä itse olet tiennyt koko ajan; vanhemmuus toimii, mutta perhe tarvitsee tukea arkeen (niin kävi Tiihosen perheelle, jonka kanssa esiinnyin samassa Aamusydämellä-ohjelmassa). Usein arviointia käytetään kaiken lisäksi vanhempia vastaan. En tiedä ketään, joka olisi saanut tällaisen jälkeen todellista tukea. Tiedätkö sinä?

Jatkan vielä SOS-Lapsikylän työpaikka ilmoituksen siteeramista:

”Koti etsii sijaisperhettä Tampereella” ja ”Haluatko luoda turvallisen kodin sitä tarvitseville lapsille yhdessä kanssamme? Tarjoamme tilavan asunnon, vahvan tuen (vapaat, koulutus, työnohjaus) ja hyvän palkkion.”

Kieltämättä kuulostaa houkuttelevaa, eikö? Ymmärtäisin ja hyväksyisin tämän toiminnan paremmin, jos kyse olisi pelkästään lapsista, joiden vanhemmat esimerkiksi juovat. Lapsista, jotka todellakaan eivät voi asua kotonaan turvallisesti. Mutta en ymmärrä sitä, että tällaista tarjotaan niillekin lapsille vaihtoehdoksi, jotka voisivat asua kotona, usein jopa huomattavasti pienimmin tukitoimin kuin mitä yllä olevassa on lueteltu.

Kunnat tukevat sijoituksia ja silti SOS-Lapsikylä suurin mainoskampanjoin hakee vapaaehtoisia kuukausimaksajia, jotta ”lapsi saa terapiaa” tai ”tukiperheen”. En vain ymmärrä tätä systeemiä; pelkkään sijaishuoltoon menee kokolailla miljardi euroa vuodessa – miten on mahdollista, ettei se riitä? Rahaa ei ohjata tarpeeksi avohuollon tukitoimien kehittämiseen eikä siihen, että sijoitetut lapset saisivat edes tarvitsemaansa hoitoa.

Mitä jos raha suunnattaisiinkin laajennusten ja isompien autojen sijaan biologisille perheille; silloin lapsen omat vanhemmat voisivat ostaa tarvitsemansa terapian perheelle ja lapsilleen?


Lastensuojelu pahimmillaan: kankeaa ja näköalatonta

Minulle ja perheterapeutilleni sosiaalityöntekijä sanoi useaan otteeseen, että ”sijoitus on ainoa pitkäaikainen tukimuoto”. Siksi se olisi haluttu tehdä vaikka väkisin. Se olisi ollut ikään kuin hyvä teko, palvelus minulle ja lapsilleni. Minä en vain ymmärtänyt, että se olisi meidän kaikkien parhaaksi. En ymmärtänyt enkä ymmärrä tänäkään päivänä, mitä hyvää se olisi lapsilleni tuonut. No, enemmänkin asiaa perusteltiin sillä, että minä olisin saanut levätä väsymykseni pois.

Kallista lepoa.

Hotellikin olisi tullut halvemmaksi.

Tai viikon loma etelässä, tuettu sellainen, aivan kuten sijaisperheilläkin on.

Olen itse työskennellyt sijoitettujen lasten kanssa ja olen sitä mieltä, että koti on aina paras paikka lapselle, jollei siellä ole oikeasti asioita, jotka vaarantavat lapsen turvallisen elämisen kotonaan, omien vanhempiensa kanssa. Sijoitus olisi aina oltava oikeasti viimesijainen vaihtoehto, aivan kuten laki edellyttää; ei kevyin perustein eikä keksityin syin tehty.

Lapsen vieminen perheestä aiheuttaa aina lapselle traumoja, jollei kotona ole aidosti paha olla ja hätä. Jokaisen sosiaalityöntekijäksi valmistuvan tulisi olla itse laitoksessa vähintään kaksi vuotta töissä, jotta tietäisi, millaista lapsen elämä siellä on. Ja sijaisperheisiinkin tulisi tehdä arviointijaksoja tietyin väliajoin. Nythän heitä ei käytännössä valvota, kuten ei lastensuojelulaitoksiakaan eikä ammatillisia perhekoteja.

Miksi sitten ollaan tilanteessa, että sijoitus on pitkäaikaisin tukimuoto? Siitäkin huolimatta, että jo 30 vuotta sitten ajateltiin, että avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia ja parhaita perheelle.

Toistan itseäni vastatessani: "Koska kokemukseni mukaan ei ole ammattitaitoa, ei työkaluja eikä halua tai aikaa tehdä muuta kuin siirrellä lapsia tai perheitä pois kotoaan."

Hukassa huostassa -teoksessa kerrotaan, että vuonna 2012 SOS-Lapsikylä ry:n tuotot olivat 14,8 miljoonaa euroa. Tuotoista 77 prosenttia tuli lastensuojelun hoitomaksuista, 12 prosenttia varainhankinnasta ja 11 prosenttia muista tuotoista. SOS-Lapsikylän mukaan loppuvuonna 2010 uutena avohuollon palvelumuotona alkanut perhekuntoutus on kiinnostanut kovasti kuntasektoria ja lisännyt yhdistyksen vaikuttavuutta. Kaikkiaan kunnat ovat ostaneet perhekuntoutusta 35 perheelle.

Yhdistyksen nettisivulla kerrotaan: ”Mikäli huostaanotto kuitenkin perhekuntoutuksesta huolimatta osoittautuisi välttämättömäksi, perhekuntoutuksessa olleiden vanhempien on luonteva jatkaa yhteistyötä jo tutuksi tulleen SOS-Lapsikylän kanssa.”

Tällaisessa toiminnassa lapsen etu voi toteutua, jos yhteistyö jatkuu tuttujen ihmisten kanssa. Toisaalta voi käydä niinkin, että "ensin meillä on tuote ja sitten tehtaillaan tarve".

Viittaan tässä nyt siihen, että myös perhekuntoutukset ovat suurta muotia, mutta valitettavan usein niissäkin on lopputuloksena lasten tai yhden lapsen sijoitus ja perheen hajottaminen – ei auttaminen. Siten Suomessa ollaan tilanteessa, jossa emme tiedä, miten auttaa perheitä, joissa ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia, vanhemmat ovat töissäkäyviä, normaaleja ihmisiä, tai perheessä on erityislapsi tai nuori, mutta perhe hakee tukea. Vaikka Suomessa usein hehkutetaan, miten hyvä ammatillisuus meillä on, minun vaakani kallistuu päivä päivältä toiseen suuntaan. Näen isoja puutteita niin lastensuojelussa kuin mielenterveyspuolellakin ammattitaidossa.

Vanhentunutta tapaa toimia ja ajatella.

Näköalatonta toimintaa.


Uudistumiseen halutonta toimintaa.

Ja vaikka meillä ei ole osaamista auttaa perheitä lastensuojelussa, niin silti lähes kaikki perheet halutaan saada jossain vaiheessa lastensuojelun asiakkaiksi, koska kannustetaan tekemään mitä tarpeettomimmista asioista lastensuojeluilmoitus. On arkipäivää, että perheiden pitää itse tehdä itsestään ilmoitus saadakseen apua, jota ei ole kuitenkaan tarjota.

Siksi tuntuu, että päättäjien ja viranomaisten vasen käsi tekee jotain, mistä oikea käsi ei tiedä mitään.

Melkoisen päätöntä menoa, näin asiakkaan näkökulmasta asiaa tarkastellen.


Muutoksen suurin este on lastensuojelu itse

Mikä merkitys on avohuollon tukitoimena tehdyllä sijoittamisella, jollei lapsen / nuoren / perheen kanssa osata tai ei ole aikaa saati haluja työskennellä "takaisin kotiin päin"?

Olisiko mahdollista, että lastensuojelun perhetyöntekijät sekä laitosten työntekijät koulutettaisiin uudestaan ja perehdytettäisiin todelliseen vanhemmuuden ja myös erityislasten tukemiseen?

Mitäpä jos työ muutettaisiin kaksivuorotyöksi, myös viikonloput sisältäviksi ja sellaiseksi, että työntekijät voisivat oikeasti olla osallisina perheen ja lasten elämässä? Heillä olisi lupa kuljettaa lapsia harrastuksiin, joten ei aina tarvitsisi vedota vastuukysymyksiin. Tukiperheet siis saavat kuljettaa lapsia, samoin laitosten työntekijät. Vaan mikä tekee perhetyöntekijöistä niin erityislaatuisia ja vastuuttomia, että he voivat olla töissä vain virka-aikana eivätkä saa tehdä juuri mitään asioita, mitkä kuuluvat normaaliin vanhemmuuteen? Miten sillä tavoin tuetaan vanhemmuutta? Seisomalla selän takana kädet ojossa ottamassa vastaan, jos vanhempi mahdollisesti lopultakin uuvahtaa ja kaatuu?

Olisi aika opetella tekemään muutakin kuin arvostelemaan, kritisoimaan ja kirjaamaa puuta heinää perheen vuorovaikutuksesta ja toiminnasta. Toki uudessa työtavassa olisi omat haasteensa. Et nimittäin voisi opettaa ketään olemaan vanhempi tai läsnä, saati opastaa hyvään vuorovaikutukseen tai käymään läpi omia tunnelukkoja, ellet itse osaisi olla läsnä tai et tietäisi vuorovaikutuksesta ja tunnelukoista mitään. Sinun pitäisi myös alasi rautaisena ammattilaisena jaksaa olla perheen ja lasten kanssa hyvässä vuorovaikutuksessa, mukana harrastuksissa ja auttamassa arjen sujumisessa.

Jos lastensuojelu olisi yksityisyritys, ei nykyisen kaltaista työtä tehtäisi päivääkään. Yritys ei voisi toimia ilman tavoitteita ja suunnitelmallisuutta sekä ilman tuloksia, ellei tulokseksi sitten lasketa huostaanottolukujen kasvavaa määrä sekä tuhansia kanteluita ja valituksia.

Hämmästyttävä asenne on myös se, että kun asiakkaat kertovat tulleensa kohdelluksi laittomasti tai muutoin epäasiallisesti, on päättäjien vastaus vakio: "Teillä on oikeus tehdä valitus." Sitten luetellaan paikat, joihin voi kannella.

Eikö työn pitäisi olla lähtökohtaisesti laadukasta, lainmukaista ja ihmisoikeus sopimuksia noudattavaa?

Nyt asianmukaista lastensuojelua voi saada, jos käy hyvä tuuri tai mikäli osaa riittävän hyvin taistella oikeuksistaan.

Tuntuu, että ihmisillä, ja vieläpä lapsilla, saa leikkiä ja olla välittämättä siitä, mitä vahinkoa huonosti tehdyllä työllä saadaan aikaiseksi.

Eettinen tavoite on kuitenkin tämä: Sosiaali- ja terveydenhuollon lähtökohtana on asiakkaan ja potilaan etu. Hoidon ja palvelun tavoitteena on hyvän tekeminen. Se ohjaa ratkaisuihin, jotka tukevat palvelua, hoivaa ja hoitoa tarvitsevan ihmisen tarpeita. Hoito ja palvelu pohjautuvat tietoon sekä ammattitaitoiseen ja turvalliseen osaamiseen. Vahingon välttäminen on toinen keskeinen tavoite, ja sen mukaisesti toiminnasta on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa.

Asiakkaan tai potilaan kokemusten ja arvioiden ottaminen vakavasti tai niiden sivuuttaminen johtavat joko asiakaskeskeiseen tai järjestelmäkeskeiseen toimintatapaan. Suurikin auttajamäärä voi johtaa asiakkaan kannalta huonoon tulokseen, jos kaikki työntekijät sivuuttavat asiakkaan tai potilaan näkökulman.

Kollegani ovat tuohtuneena arvostelleet vanhempia, jotka ovat välinpitämättömiä huostaanotettujen lastensa suhteen, ja että sijoitukset tai ongelmat kulkevat jo useammassa sukupolvessa. Olen kysynyt, mitä nuorille ja perheille sitten tarjotaan. Mitä työkaluja he saavat, jotta he voivat katkaista sukupolvien ketjun? Pelkkä päätös kun ei siihen riitä; sen tietää jokainen, jolla on yhtään kokemusta aiheesta. On helppo ottaa syyttäjän rooli, kun ei itsellä ole tietoa, mikä auttaisi näitä perheitä ja sukuja eheytymään.

Lapsen ottaminen perheestä pois on mielestäni vähän sama, kun alkoholistin vieminen autiolle saarelle; paraneminen ei tapahdu näin. Alkkari on edelleen alkkari ja lähtee todennäköisesti heti juomaan, kun saareltaan pääsee vapaaksi. Lapsi taas on edelleen sisäistänyt vanhempansa ja heidän toimintamallinsa.

Jotta muutos voisi tapahtua oikeasti, tulisi ehdottomasti perheiden ja lasten kanssa työskennellä tietoisesti. Mielestäni laitoksissa ei ole riittävästi kykyä tehdä perhetyötä, tai jollei perhetyötä ole mahdollista tehdä (esim. vanhemmat eivät halua toipua juomisestaan), aina voi ja pitäisi työskennellä lasten sekä muiden lapselle läheisten ihmisten kanssa. Sijoituksen ei pitäisi olla majoitus- ja ruokapalvelua eli säilömistä, tai pahimmassa tapauksessa pakkolääkityksellä lapsen oireiden tukahduttamista.

SOS-Lapsikylä kysyy vielä tämän blogin alussa mainitun 17-vuotiaan nuoren kohdalla: "Voitaisiinko ongelmat ratkaista ennaltaehkäisevällä lastensuojelulla?"

Olen vakaasti sitä mieltä, että kyllä, voitaisiin. Hyvinkin voitaisiin eikä enää jatkettaisi ongelmien kasvattamista ja kierrättämistä. Minusta ratkaisu ei ole lasten siirtely pois kotoaan ja vieroittaminen perheestään. Minusta puuttumisen ja huolestumisen ilmapiiri ei oikeasti auta ketään.

On aika alkaa uuden ajan lastensuojelutyöskentely.

Tällä hetkellä suurin ongelma on lastensuojelu itse.


On ensin ratkaistava sen ongelmat, jotta voitaisiin tehdä laadukasta työtä.

Itselläni ja joillakin muillakin on jo kokemusta siitä, mitä on todellinen auttaminen ja vanhemmuuden tukeminen. Sitä nimittäin tehdään jo, esimerkiksi Neljä Astetta Oy:ssä. Ja ilmeisesti Imatralla.

Miksei sitä siis voisi tehdä kaikkialla?

Näistä asioista voidaan jatkaa keskustelua ainakin Porissa: Paneelikeskustelussa ovat mukana ministeri Paula Risikko, Espoon kaupungin johtava sosiaalityöntekijä Riina Mattila, varatuomari Leeni Ikonen, huostaanoton lapsuudessaan kokenut Sami Isoniemi ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo.

Ehkä näemme siellä!

SOS-perhekuntoutus

SOS-lapsikylän "perhekuntoutus"

ViestiKirjoittaja SOS-perhekuntoutus » Su Heinä 13, 2014 6:35 am

SOS- lapsikylän "perhekuntoutus"

SOS- lapsikylä rahastaa väitteellä, että Suomessa lähes 17 000 lasta ei voi elää kotonaan. Tässä tapausesimerkki siitä, miten SOS- lapsikylä itse edesauttaa tilanteita tähän pisteeseen.

Lievästi kehitysvammainen mutta arjessa toimintakykyinen pitokokki Hely ohjattiin neuvolaan odotusaikana. Perhetyöntekijät alkoivat käydä kotona vähän ennen esikoispojan syntymää. Kuopion yliopistollisen sairaalan arviossa luki, että vanhemmat kykenevät huolehtimaan lapsesta omatoimisesti, olivat onnellisia ja ylpeitä vauvasta ja kohtelivat tätä hellästi. Helyn vauvaperhe pärjäsi kotonaan moitteetta ja kävia avoimessa päiväkodissa. Yllättäen Helyn entinen naapuri teki Helystä nimettömän lastensuojeluilmoituksen, jonka mukaan naapuri oli kuullut Helyn moittivan miestään mm. idiootiksi. Ilmoituksen seurauksena sosiaalitoimi siirsi Helyn perheen perhekuntoutukseen Punkaharjun SOS- lapsikylään. Hely, joka luuli kuntoutuksen kestävän kuukauden, vietti SOS- lapsikylässä lähes vuoden elämästään. Hän luuli aluksi, että saisi elää normaalia arkielämää: asua rauhassa, kyläillä, liikkua vapaasti perheenä, käydä kaupoilla.
- Mie sainkin olla lähinnä sisällä ja tehä ruokaa. Aivat hyvin olisivat voineet panna kalterit ikkunaan. Se oli miun elämän rankinta aikaa. Lopulta miulta revittiin kaikki, Hely muistelee.

Koko aikana hän ei ymmärtänyt olevansa arvioinnin kohteena kellon ympäri, saati että hänen lapsensa huostaanotosta olisi ollut puhetta selän takana. Sen hän sai tietää vasta jälkikäteen lukiessaan avohuollon jatkosijoituksen päätöksen, joka tehtiin tammikuussa 2011. Sen mukaan lapsen huostaanoton tarpeen selvittely keskeytetään, koska vanhemmat suoriutuvat tällä hetkellä hyvin lapsen hoidosta.

Tässä vaiheessa Hely oli toista kertaa raskaana. Hän aikoi aluksi salata raskauden, mutta sijoituksen jatkuessa hänen oli kerrottava siitä lastensuojelijoille. Eräs työntekijä ehdotti Helylle aborttia, mikä ei ollut edes käynyt äidin mielessä.

Heinäkuussa 2011 perheeseen syntyi toinen poika. Lastensuojelun huoli heräsi uudelleen. Psykologi kuvasi esikoispojan ja äidin vuorovaikutusta hellitteleväksi ja rauhoittavaksi . Hänen mukaansa sekä äiti että poika osoittivat molemminpuolista lämpöä ja kiintymystä. Päivä psykologin kiittävän lausunnon jälkeen Savonlinnan lastensuojelu aloitti esikoispojan huostaanoton valmistelun . Vajaan kuukauden kuluttua poika sijoitettiin kiireellisesti sijaisperheeseen. Lastensuojelu, joka ennen kuopuksen syntymää oli arvioinut perhekuntoutuksen vaikuttaneen selvästi myönteisesti perheen tilanteeseen, esitti myöhemmin ristiriitaisesti, ettei perhe ollut hyötynyt riittävästi yhdeksän kuukauden kuntoutuksesta.
- Kuntoutusjaksolla miusta tuli pelkkä tyhjä kuori.

Sijoituksen jäälkeen Hely kaipasi lastaan niin, ettei tilapäisesti kyennyt enää toimimaan arjessa eikä nukkumaan kunnolla. Tässä kriisissä sosiaalitoimi ei järjestänyt äidille ympärivuorokautista apua. Kun surusta sekaisin mennyt Hely pyysi vuorokauden vapaata, hänelle vastattiin, että Helyn ja kuopuksen äiti- lapsisuhde häiriintyisi erosta.

Helyn esikoispoika ehti asua uudessa perheessä 17 vuorokautta, kun sijaisvanhemmat lähtivät ulkomaanlomalle kuun lopussa lähes kahdeksi viikoksi. Tuoksi ajaksi heille järjestyi ympärivuorokautista tukea, joka oli evätty äidiltä vain hetki sitten. Helyn esikoispoika sijoitettiin sijaisvanhempien lomamatkan ajaksi Punkaharjun SOS- lapsikylään, ei kuitenkaan Helyn luokse.

Helyn kuopuksen kiireellinen sijoitus tehtiin päivä sen jälkeen kun sijaisperhe oli palannut lomamatkaltaan. Perhetyöntekijä kertoi sijoituksesta Helylle aamulla. Sitten lapsi vietiin , perhettä kuulematta.

Hely ja tämän mies taistelivat korkeinta hallinto- oikeutta myöten. Huostaanottoa ei kuitenkaan purettu, perusteluksi kerrottiin vakavat puutteet lapsen kasvuolosuhteissa ja se, että sijoituksen arvioitiin olevan lapsen edun mukaista.
Lasten- ja taloudenhoitajana toimineen Helyn työnantaja kertoo Helyn olleen ihana, rakastava, hyväkäytöksinen vanhanajan äiti, jolle ruoanlaitto ja leipominen olivat intohimo.
- Eikö huolia olisi voitu hälventää tarjoamalla Helylle kotiapua ja pojille päivähoitoa , ex- työnantaja kysyi ihmeissään.

Kun Helyltä oli SOS-Lapsikylässä viety lähes vuoden vartioinnin jälkeen molemmat poikavauvat, hänet heitettiin asunnottomana ulos. Kun hän hankki itselleen uuden pyöröhirsistä rakennetun omakotitalon järven rannalta, lastensuojelun työntekijät alkoivat heti kehitellä uusia huolenaiheita: talo on järven rannalla(!), talossa on portaat(!!), äiti ei pärjää talossa sähkökatkon aikana(!!!; vaikka lisävarusteina on puuhella ja mm. leivinuuni!), äiti ei osaa ajaa autoa(!!!! ajaa joka päivä)...

Hely taistelee edelleen. Hän on päättäväinen vaikka tietää tosiasiat. Ne hän on kuullut juristiltaan Leeni Ikoselta, jonka mukaan " Huostaanoton purku on harvinaista. Lakiin kirjattua perheen jälleenyhdistämistä ei noudateta lastensuojelutyössä. "
https://www.facebook.com/AutetaanAitiaS ... atTakaisin
Maria Syvälän Hukassa Huostassa- kirjan pohjalta


Haluatko sinä rahoittaa mielivaltaa ja sitä, että yhä useammat lapset eivät saa asua kotonaan?


Kertokaa toisetkin perheet kokemuksenne SOS- lapsikylän perhekuntoutuksesta ja "tuesta" tähän!

outoa turvaa

"Turvallista" asumista SOS-lapsikylässä?

ViestiKirjoittaja outoa turvaa » Su Heinä 13, 2014 6:53 am

Lastensuojelun edunvalvonta- hankkeen sijoitusbisneksestä suoraan hyötyviin hankejärjestöihin ja heidän "ammattitaitoonsa" kannattaa suhtautua varauksella. Kerätään tähän ketjuun esimerkkejä SOS-lapsikylän "lastensuojeluosaamisesta". Myös positiivista palautetta saa antaa, jos sitä on.

"Olen 31-vuotias 4 lapsen äiti.Lapseni ovat 5- ja 7 -vuotiaat pojat, 9 vuotias tyttö ja 1 vuoden ikäinen poika. Asun kahdestaan vuoden ikäisen poikani kanssa.
3 lastani huostaanotettiin vuonna 2009. Olin erittäin vakavasti masentunut. Itselläni on ollut erittäin rankka nuoruus ja siksi myös sairastuin masennukseen. Esim. isäni itsemurha vaikutti minuun tosi paljon.
Lapseni asuivat kanssani ja meille tuli mieheni kanssa avioero.
Se oli todella rankkaa koska hänen skitsofrenian takia jouduin sen ottamaan vaikka rakastin häntä edelleen.Hän oli monta kertaa suljetulla osastolla psykoosin takia.Erosimme Joulukuussa vuonna 2008 ja lapseni huostaanotettiin helmikuussa 2009.Ymmärsin sen vasta kun näin kuvat asunnosta että missä kunnossa olen ollut ja missä kunnossa kotimme oli.

Lapseni menivät siis suoraan vastaanottokotiin ja siellä alettiin tehdä vanhemmuuden arviointia.Sanoin heille heti etten voi joka päivä käydä ja olla kuutta tuntia kerrallaan koska tarvin aikaa parantua, että jos voidaan myöhemmin aloittaa arviointi.No tätä ei siellä ymmärretty.
Papereihin tuli merkintä etten ole sitoutunut arviointiin ja lapseni päätettiin sijoittaa Kaarinan sos-lapsikylään. Siellä he ovat edelleen vaikka olen nyt itse hyvässä kunnossa.


Joulukuussa 2010 heidän isänsä yllättaen menehtyi.Olimme lähdössä Kaarinan työntekijiden kanssa hautajaisiin.
Menin siis sinne "kotiin" missä lapseni asuvat.
Löysin 5 vuotiaan poikani tyynyn alta todella terävän puukon.
Otin puukon sieltä ja vein " lapsikylä äidille" sen.Hän ei sanonut muuta kuin että tiedätkö kuin terävä tämä on! Aivan kuin olisi minua syyttänyt siitä että olen päästänyt poikani ottamaan sen!

No hautajaismatkalla ( matka kesti 7 tuntia yhteen suuntaan) lapseni saivat syödä vain yhdet hampurilaiset.
Lapsiani uhkailtiin, että heidät jätetään tienposkeen jos eivät ole kunnolla autossa.
Tyttöni sanoi, että pitäisi päästä vessaan,niin hän sai vastauksen että mene hankeen pissalle niin jäädyt sinne!
Kaiken lisäksi kuski selaili kännykästään jotain vähän väliä ja nosteli pudonnutta navigaattoria lattialta pysähtymättä.
Olimme välillä vastaantulevien kaistalla.
Seuraavana arkipäivänä he tekivät lastensuojelu ilmoituksen minusta,kun aamulla olin menossa lämmittämään vauvalleni puuroa ja he sanoivat että tuolla on valmistakin.Ovat kuulemma opastaneet minua.
Hautajaispäivänä kun olimme kirkossa,vaippakassi oli autossa ja auto kirkon ulkopuolella, siitä he tekivät ilmoituksen.

Ja siitä kun olin surullinen.

Parin kuukauden päästä siitä 7 vuotias poikani oli vienyt erittäin vilkasliikenteiselle tielle kantoja yms. Kysyin että miten ihmeessä katsotte lasteni perään kun tällaista pääsee tapahtumaan!Ihan hetkeksi vain huomio kiinnittynyt muualle kuulemma..
No tuskin 7 vuotias sekunnissa kantaa isoja kantoja kasoja tielle.
Lisäksi tehtiin Kaarinan sos-lapsikylästä lehtijuttu,jossa haukuttiin minut ihan maan tasalle ja ylistettiin Kaarinaa.
Lisäksi siinä lehtijutussa on poikani kuva ( kotiliesi 7/11).
Nyt olin siellä tiistaista keskiviikkoon viime viikolla.
Lapseni olivat todella vaisuja koko ajan.
Ihmettelin kaikkien käytöstä minua kohtaan.

Keskiviikkona kun pääsin kotiin,minulle soitettiin sieltä että on päässyt käymään taas ikävä juttu.
Tuli vain vastaus että 10 vuotias poika on käyttänyt hyväkseen molempia poikiasi.
Toisella kerralla jäänyt rysän päältä kiinni.Saan siitä sellaisen koosteen kun se sossu kirjoittaa. Kaarinassa yritetään vielä suojella tätä poikaa sillä että hän on henkisesti 8 vuotiaan tasolla, ettei hän ole ymmärtänyt mitä on tehnyt.
Kuitenkin tämä poika oli yrittänyt lahjoa lapsiani mp3 soittimella ja sanonut että saatte tämän jos ette puhu kenellekään.
(SOS-lapsikylä)He eivät tee asialle mitään koska " ei kuulemma ole niin vakava juttu".


Muutama kuukausi sitten 5 vuotias poikani yritti varastaa kaupasta leikki rahoja.No eiköhän hänet kuljetettu poliisilaitokselle "kuulusteluun".
Mutta hyväksikäyttö jutussa ei oteta yhteyttä poliisiin..
Luulisi asian olevan toisin päin..
Itse olen tekemässä siitä rikosilmoituksen.Väittivät vielä, että poikani ovat ymmärtäneet sen leikkinä mutta kuinka ollakkaan olivat seuraavana yönä lähteneet unissaan kävelemään,itkeneet ja tärisseet tosi paljon.Sitä ei tietenkään mulle mainittu vaan sain raportista sen lukea!
Ja kaiken lisäksi siellä kysyttiin sopiiko minulle jos lapseni sanovat hoitajaansa Äidiksi!! Todella loukkaavaa!
Ai niin! Kun mainitsin lapseni sijoittaneelle sossulle että haen huostaanoton purkua niin sain vastauksen suullisesti että hän ei siihen voi suostua kun lapseni tarvitsevat erityistä hoitoa.Tämäkö sitä mahtoi sitten olla..
Toivottavasti saan pian lapseni turvaan."

erityiskohtelua

laki ei sama kaikille

ViestiKirjoittaja erityiskohtelua » Su Heinä 13, 2014 6:56 am

Tuollaisessa iki-ihanaksi mainostetussa ympäristössä sitten 5-vuotias tuntee olonsa niin turvattomaksi, että laittaa salaa terävän veitsen turvakseen tyynynsä alle. Sekään ei silti säästä lasta seksuaaliselta hyväksikäytöltä, mikä ei kuitenkaan lapsikylän vanhempien mielestä ole vakavaa.(?)

Aika erikoista, sillä jos lapsen kodissa epäillään tapahtuneen vastaavaa, niin lapset lähtevät lennossa kodistaan ja vanhemmat viedään käsiraudoissa putkaan.

Lapsikylän vanhemmat ovat kieltämättä yli-ihmisiä kun jaksavat kevyesti 10:n lapsen kanssa! Kun oma vanhempi jää etenkin yh:ksi, ovat viranomaiset hirveän huolissaan hänen jaksamisestaan, vaikka lapsia olisi yli puolet vähemmän. Viranomaishuoli kasvaa sitä mukaa kun yh:n tulot vähenevät.

Ap:n tapauksessa lapset huostaan otettiin vanhemman masennuksen takia, ja sairastuminen oli vaikeista olosuhteista johtuen erittäin ymmärrettävää.Silti huostaan oton aikaan lasten ei mainittu tarvitsevan erityistä tukea ja hoitoa. Kun vanhempi parani, eivät viranomaiset ole tehneet elettäkään lasten kotiuttamiseksi.

Nyt lasten olemus viestii yleistä hätää, ahdistusta ja turvattomuutta, eivätkä viranomaiset harkitse kotiuttamista nyt sillä perusteella, että lapset tarvitsevat erityistä hoitoa...

Suomalaisen lastensuojelun järjettömyyttä parhaimmillaan, kaikin tavoin lasten edun vastaista toimintaa.

harhaanjohtavaa

Varainkeruuta valheilla

ViestiKirjoittaja harhaanjohtavaa » Su Heinä 13, 2014 7:02 am

Harhaanjohtavaa markkinointia

Järjestö mielestäni käyttää varainhankinnassaan kyseenalaisia keinoja. Parhaillaan on meneillään varainhankintakampanja, jonka yhteydessä esitetään osittain harhaanjohtavia tietoja. Mm. Helsingin Sanomissa (8. 3. 12) julkaistussa ilmoituksessa väitetään, että Suomessa on "yli 17 000 lasta, jotka eivät voi asua turvallisesti omassa kodissaan". Määrä on sama kuin kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä, mutta kaikki lapset eivät ole sijoitettuina sen vuoksi, että kotiolot olisivat turvattomat - sijoituksia tapahtuu nykyään myös mm. "hoidollisista syistä", kun esim. neuropsykologisista häiriöistä kärsiville lapsille ei pystytä tarjoamaan kuntoutusta avopuolella, tai kun nuorisopsykiatriasta ohjataan resurssipulan vuoksi nuoria sosiaalipuolelle. (Asiasta on ansiokkaasti kirjoittanut mm. Päivi Lipponen.) Siis neuropsykologisista tai psyykkisistä ongelmista kärsiviä lapsia ja nuoria joutuu eroon perheestään - jopa satojen kilometrien päähän - sen vuoksi, ettei kotiseudulla ole tarjota sopivaa hoitoa tai kuntoutusta. Vaikka he lienevätkin vain pieni osa sijoitetuista, on loukkaavaa leimata perheitä antamalla ymmärtää, että sijoitus johtuu aina kodista.

Ainakin radio- ja nettimainonnassaan SOS-Lapsikylä vetoaa myös siihen, että "lähes 100 000 lasta on lastensuojelun piirissä". Kun asia esitetään tällä tavalla, kuulostaa siltä, että 100 000 lasta eläisi hyvinkin haavoittuvissa oloissa ja olisi SOS-Lapsikylien potentiaalisia asukkaita, mikä tietenkin, toivotusti, saa suuren yleisön kukkaron nyörit heltiämään! Mutta mitä käytännössä tarkoittaa, että lapsi on "lastensuojelun piirissä"? Lastensuojelu on pääosin ennaltaehkäisevää toimintaa, eikä lastensuojelun piirissä oleminen todellakaan tarkoita, että perheessä ilman muuta on väkivaltaa, alkoholismia tms. ja että huostaanotto on vain ajan kysymys!

Lastensuojelun piiriin voi hakeutua perhe, joka tarvitsee kotiapua vaikkapa uuden vauvan syntymän vuoksi tai jonkun perheenjäsenen sairastuttua - kunnallista kotiapua lapsiperheet eivät nykyään yleensä voi saada, joten sosiaalitoimen perhetyöntekijän apu on tervetullutta. Lastensuojelun piirissä voi olla köyhä perhe, jonka lapsille tarjotaan harrastusmahdollisuuksia syrjäytymisen estämiseksi, tai yksinhuoltajaperhe, jolla ei ole ympärillään sukulaisten tukiverkostoa käytännön apuna ja henkisenä tukena. Luultavasti suurin osa lastensuojelun kanssa tekemisissä olevista perheistä on tavallisia, kunnollisia keskivertoperheitä, joilla juuri sillä hetkellä on syystä tai toisesta vaikeaa.

Sitä paitsi, miten nuo lastensuojelun piirissä olevat 100 000 lasta liittyvät SOS-Lapsikylän rahankeräykseen, jonka "mannekiineina" heitä käytetään? Käsittääkseni kuntien sosiaalitoimen rahoitus ei sentään - vielä! - perustu hyväntekeväisyyteen.

lastensuojelulaitokset- blogi

Erityisen paha lipsahdus on kun vertaa sitä äidin kertomukseen SOS- lapsikylässä hyväksikäytetyn poikansa saamasta kohtelusta. Ei ole SOS- lapsikylässäkään aina turvallista asua.

lapsikylätutkimus

lapsikylätutkimus

ViestiKirjoittaja lapsikylätutkimus » Su Heinä 13, 2014 8:42 am

SOS- lapsikylähoidon tuloksia:

”Kodin ulkopuolelle sijoittaminen on aina poikkeuksellinen tilanne ja siten erityinen mielenkiinto suuntautuu siihen, miten poikkeuksellisessa tilanteessa lapsuutensa viettäneet ovat itsenäistyneet ja siirtyneet osaksi yhteiskuntaa”, sanoo psykologi Hillevi Westman SOS-lapsikyläyhdistyksestä.

”Sekä kotimaisen että kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden perusteella lastensuojelusijoitus määrittyy kehityksen riskitekijäksi”, toteaa Westman. ”Erilaiset sijoituksen taustatekijät sekä sijoitukseen liittyvät tekijät ovat merkittäviä myöhemmän elämäntilanteen ennustajia. SOS-lapsikyläyhdistys on yksi toimija sijaishuollon kentällä, ja sen keskeinen toimintaidea on kodinomaisuuden rakentaminen.”

Seuranta-aineistosta nousee esiin myös yksittäisiä poikkeamia väestötason tiedoista. Lapsikyläaineiston naiset ovat väestötasoa useammin saaneet lapsia alle 20-vuotiaana. Tämä on eräs perinteisiä, lastensuojelutaustaan liitettyjä riskitekijöitä, joskin käsitys varhaisen äitiyden merkityksestä on jossain määrin muuttunut. Toinen väestötasosta eroava seikka on pienituloisten osuus.

SOS-lapsikyliin liittyvien kokemuskysymysten kautta piirtyy kuva valtaosin tyytyväisestä joukosta: useimmille vastanneille lapsikylä oli ollut hyvä paikka asua. Keskeinen esitetty kritiikki kohdistuu lapsikylävanhempien valintaan sekä kyseisten kasvattajien vaihtuvuuteen. Kokemukset SOS-lapsikylien suhteista ympäröivään yhteiskuntaan jakautuivat.Hiukan suurempi osa haastateltavista oli kokenut yhteydet tiiviinä ja yhteisön avoimena. Noin kolmannes puolestaan oli kokenut yhteisön suljettuna ja pitänyt yhteyksiä ulkopuolelle etäisinä.

Tuloksista yleisen tason suuntaviivoja

Tutkimusta varten haastateltiin 52 SOS-lapsikylissä kasvanutta henkilöä. Osuus on noin 13 prosenttia kaikista lapsikylissä kasvaneista. Tulokset antavat yleisellä tasolla suuntaviivoja SOS-lapsikylissä kasvaneiden henkilöiden kokemuksista ja myöhemmästä elämäntilanteesta."

"Joidenkin haastateltavien osalta
suhde lapsikylävanhempiin on myös ollut ongelmallinen, mitä kuvastaa se, että vajaa kolmannes haastateltavista ei pidä enää lainkaan yhteyttä lapsikylävanhempiinsa. "


http://www.sos-lapsikyla.fi/lastensuoje ... ocuments/jälkiseurantatutkimus.pdf

Vaikka lähes kolmasosa ei pidä lähdettyään lainkaan yhteyttä lapsikylävanhempiinsa, tulos on paljon parempi kuin sijoitetuilla keskimäärin. Tätä "hyvää" tulosta voi kuitenkin selittää otannan pienuus. Vain 13% asukkaista haastateltiin. Lisäksi palvelunkäyttäjien kokemuksia koskevista tutkimuksista jäävät usein pois negatiivisia ja traumaattisia kokemuksia omaavat. Lastensuojelututkimuksiin myös toisinaan valitaan perhe- ja sosiaalityöntekijöiden toimesta haastateltaviksi vain niitä, joilla on kiitettävää palautetta annettavanaan. Olisikin mielenkiintoista tietää miten haastateltavat valikoitiin?

S.O.S

Työntekijä kertoo

ViestiKirjoittaja S.O.S » Su Heinä 13, 2014 10:59 am

Sos-lapsikylässä työskennellessäni näin miten sekä aikuiset että lapset voivat huonosti.Normaali elämä on todella kaukana näissä kodeissa.
Lapset käyttäytyvät kuin koneet..muistuttavat koko ajan toisiaan esim. tv:n katselun säännöistä ja jos nuorempi ei usko, sitä kuritetaan esim kuristamalla,lyömällä, huutamalla. Nimenomaan toisten lasten taholta.

Erittäin häiriintyneet lapset saavat asua muiden lasten kanssa vaikka muut lapset pelkäävät väkivaltaa joiden kohteeksi ovat jopa joutuneet aggressiivisen lapsen taholta. Mitään ei kuitenkaan asioille tehdä vaan kodin vanhempi sekä sijainen ylikuormitetaan huolehtimaan miljoonasta eri asiasta kaikkine helvetin palavereineen,työnohjauksineen,kyläpalavereineen...ja kaikkiin on pakko osallistua myös vapaapäivinäsi, etkä kuitenkaan saa osallistumisestasi palkkaa tai kilometrikuluja.Johdon taholta saat yhteydenottoja vapaapäivinä ja puhelimeen on vastattava(päivystyskorvausta tosin ei makseta) ja jos et vastaa saat huudot töihin mennessäsi.

Lapsikylä -vanhemmat tai -sijaiset eivät todellakaan ole ammattilaisia ja perehdytys tehtäväänkin on näennäinen..ohjeita saat jos tajuat kysyä..jos et saat huutoa ja uhkauksen kyläjohtajan ja apulaisjohtajan puhuttelusta.
Natsileiriksi kutsuisin tätä sijoitusmuotoa.
Kahvittelu ja juoruilu kuuluu yhteistalon toimintaan enemmän kuin työntekijöiden perehdytys saati lastensuojelu.
Kaikki lapset pois tälläisistä paikoista ja nopeasti.

Vanhasen tutkimus

Kuka auttaisi meidän perhettä?

ViestiKirjoittaja Vanhasen tutkimus » Su Heinä 13, 2014 4:02 pm

SOS-Lapsikylä on julkaissut Kaarinan SOS-lapsikylän sosiaalityöntekijä Sonja Vanhasen tekemän tutkimusraportin ’KUKA AUTTAISI MEIDÄN PERHETTÄ? Sijoitetun lapsen ja hänen perheensä tukeminen ja jälleenyhdistäminen’.

Vanhanen on ainutlaatuisessa tutkimuksessaan haastatellut SOS-lapsikyliin sijoitettuja lapsia ja heidän läheisiään. Tutkimus antaa tietoa, miten vanhemmat kokevat vanhemmuuden tilanteessa, jossa oma lapsi on sijoitettu kodin ulkopuolelle, ja millaista tukea he vanhemmuudelleen toivoisivat.
Tutkimuksessa haastatellut lapset korostivat etenkin oman perheen suurta merkitystä.


”Kyllä koen vahvasti, että oon laiminylöty vanhempana. Ei ole annettu mahdollisuutta näyttää toteen, että tekee jotain paremmin. On ollut tämmöstä päihteidenkäytön epäilyä ja sitten kun olen ne huolet saanut pois, niin tilalle on tullut uusia syitä. Olen monta kertaa kuullut, että huostaanotto pyritään mahdollisuuksien mukaan hoitamaan niinkun kotiinpäin. Mutta ei mulla ole sitä fiilistä ollut vielä kertaakaan,että olis tämmöinen toivo. ” – Emma, sijoitetun lapsen äiti



”Se on oikeesti niin täydellinen se mun perhe. En mä oikeen ees tiedä, et minkä takia mä jouduin tänne.
Mä oon ollu yhteensä viis vuotta näissä sijaiskodeissa, niin mä en tiedä.” – Eero, Emman poika


https://www.sos-lapsikyla.fi/fileadmin/ ... rhetta.pdf
https://www.sos-lapsikyla.fi/mita-me-te ... julkaistu/

SOS-lapsikylän vastine

Kaarinan SOS-lapsikylän johtajan vastaus Lokakuun liikkeelle

ViestiKirjoittaja SOS-lapsikylän vastine » Su Heinä 13, 2014 4:35 pm

Kaarinan SOS-lapsikylän johtajan vastaus Lokakuun liikkeelle: "Käsi ylös, jolla ei ole koskaan ollut vanhemmuus kadoksissa."


Lokakuun liike julkaisee Kaarinan SOS-lapsikylän johtajana vuodesta 2013 toimineen Esa Vierikon vastauksen kansalaistoimittajamme, sosiaalikasvattaja Tiina Liljebergin blogitekstiin, jossa tämä kritisoi sijaisperheille annettuja tukimääriä sekä huostaanottoja mitättömistä syistä, käyttäen esimerkkinään SOS-lapsikylän julkaisuja.

Lokakuun liike kiittää Vierikkoa rohkeasta ja tärkeästä puheenvuorostaan. Alla oleva Vierikon kirjoitus syntyi hänen ja Liljebergin vuoropuhelun seurauksena ja Liljebergin kysymysten pohjalta. Väliotsikot ovat toimituksen lisäämiä:

"En usko pysyvään tietoon, tai asiantuntijuuteen"

Tiina Liljebergin ansiokkaaseen blogikirjoitukseen kommentointi johti antoisaan keskusteluun hänen kanssaan erilaisista näkemyksistä suhteessa lastensuojeluun ja sosiaalityöhön. Erikseen pitää mainita, että en yleensä lue, tai reagoi tämän tyyppisiin tai muunlaisiinkaan kirjoituksiin. Pääosin uskon reagoimattomuuden johtuvan siitä, että arjen työskentelyn lisäksi ei viitsi yksipuolista uutisointia seurata. Yksipuolista siksi, että viranomaiset eivät voi faktoja esiin tuoda. Pitäisikö tulevaisuudessa olla mahdollisuus avoimeen argumentointiin kaikkien osalta? Pitäisikö prosessit tehdä näkyviksi ja sen myötä korjata mahdollisia epäkohtia, tai pikemminkin jakaa onnistumisen kokemuksia?
Tiinan kirjoitus oli kuitenkin erilainen ja argumentit olivat perusteltuja. Huomasin innostuvani ajatuksista, joita kirjoitus herätti. Osaltaan varmasti vaikuttavana tekijänä se, että olin monessa asiassa hänen kanssaan samaa mieltä. Hyvä tai huono asia, mutta poikkeuksellinen aktiivisuuteni johti siihen, että Tiina pyysi minua kertomaan ajatuksistani lisää. Todennäköisesti epäonnistun surkeasti, mutta yritän silti.

Olen Esa Vierikko; psykoterapeutti, perheterapeutti, työnohjaaja, johtamisen erikoistumisopinnot suorittanut yhteisöpedagogi ja sosiaali- ja terveysalan YAMK-opiskelija. Kaarinan SOS-lapsikylän johtaja. Työhistoria Helsingin kaupungilla, CareComponent Oy:ssä, Suomen perhehoitopalveluissa ja SOS-Lapsikylä-yhdistyksessä. Kaikki nämäkin herättänevät jo sinällään erilaisia tunteita. Itselleni ne ovat kuitenkin tärkeitä työkokemukseen liittyviä paikkoja ja tämänhetkisen oman lastensuojelun- ja sosiaalityönkuvan muodostajia. Olen tutustunut sosiaalityöhön mm. Yhdysvalloissa ja onnekseni kerännyt laajan kansainvälisenkin verkoston alaan liittyen. Kotonani on kaksi poikaa, 5- ja 11 vuotiaat jääkiekkoilijat, sekä sosiaalialalla työskentelevä vaimo. Vaimo on mahdollistanut olemassaolollaan lukuisat opiskeluni ja seikkailuni lastensuojelun maailmassa.

Korostan, että en pyri loukkaamaan kirjoituksellani ketään, enkä halua luoda kuvaa, että tietäisin, miten asioita pitäisi tehdä. Kerron lähinnä omia henkilökohtaisia ajatuksiani ja pohdintojani Tiinan esittämien kysymysten pohjalta ja vapaasti rönsyillen. Käsitän varsin hyvin, että jotkin ajatuksistani eivät ole reaalimaailmassa aina mahdollisia. En halua myöskään arvottaa laitoshoitoa, tai perhehoitoa. En ole päivääkään tehnyt sosiaalityöntekijän töitä, joten en todennäköisesti tiedä, miltä työtaakka tuntuu tms. Olen myös itse varmasti tehnyt virheitä ja valitettavasti tullen tekemään tulevaisuudessakin. Vastuun kannan kuitenkin aina sanomisistani ja tekemisistäni. Tämä ei myöskään ole puolustuspuheenvuoro lastensuojelun työntekijän näkökulmasta.

Erikseen korostan vielä, että olen saanut vuosien varrella työskennellä monien niin kutsuttujen ammattilaisten kanssa ja ihan tavallisten perheiden ja lasten kanssa. Tämä yhdistettynä koulutuksiini on muodostanut ajatukseni, joista tänään ajattelen tällä tavalla. Huomenna voin ajatella jo toisin. Eli en usko pysyvään tietoon, tai asiantuntijuuteen. Todennäköisesti jakamani viisaudet on jo joku muu keksinyt ja paremmin myös esittänyt.


"Paras työtapa: asiakkaan kunnioittavaa kohtaamista ja kuulemista"

Tiina Liljeberg kysyy minulta, että miksi mitään ei tapahdu. Eli siis vaikka lastensuojelua on selvitetty erilaisten työryhmien voimin ja lastensuojelun tilasta on keskusteltu paljon.

Voi olla, että erilaiset työryhmät ovat hieman etäällä itse käytännöstä, näin vaikka mukana olisikin ”asiantuntija”jäseniä. Tuntuu, että kukaan ei ota vastuuta... edes itsestään. Laaditaan erilaisia laatukriteereitä, asetuksia ja lakeja, mutta ei pysähdytä miettimään, mitä oikeasti olemme tekemässä ja miksi. Työryhmä toisensa jälkeen julistaa työskentelynsä jälkeen iloisen johtopäätöksen ja varman tiedon siitä, mikä on vialla. Harvoin nähdään sitä puolta mikä toimii. Aina on pula resursseista, työkaluista, sosiaalityöntekijöistä, perheet ovat hankalia, lapset aina vain vaikeampia, yhteiskunta sekin on muuttunut ja "lait ne ovat aivan käsittämättömiä".

Julkista keskustelua tarvitaan totta kai, mutta osan olisi keskityttävä siihen, miten minä voin tässä tilanteessa ja näissä olosuhteissa parhaalla mahdollisella tavalla tehdä työni. Paras mahdollinen tapa tarkoittaa minulle asiakkaan kunnioittavaa kohtaamista ja kuulemista, hänen asiantuntijuuteensa luottamista suhteessa hänen elämäänsä, lakien ja asetusten noudattamista, niiden tulkintaa siten, että asiakas tulee kuulluksi ja aidosti autetuksi. Ja kyllä toki kannan vastuuni ja kerron, mikäli asiakkaan odotukset ovat epärealistisia tms., mutta se ei ole minulta tai minun asiantuntijuudestani pois, jos annan aidon mahdollisuuden asiakkaalle tuoda ajatuksensa esiin. Jos asiakas sitten käyttää tilanteen ”väärin” hyväkseen, se on hänen valintansa ja toki vaikuttaa suhteemme kehittymiseen. Virheitä tekee jokainen ja uusia mahdollisuuksia on saanut jokainen? Niin kyse on mielestäni yksinkertaisuudessaan suhteissa olemisesta, vuorovaikutuksesta, kohtaamisesta, kuulemisesta, kuulluksi tulemisen kokemuksista jne., ja tämän pystyy toteuttamaan vaikka asiakkaita olisi 100. Tätä taitoa ei käsitykseni mukaan kuitenkaan opeteta kovinkaan aktiivisesti alan opiskelijoille. Voin toki olla väärässä.

Usein unohdetaan myös se, että joskus aiemminkin on voitu tehdä asioita hyvin. Oman kokemukseni mukaan ilmiöt ja asiat erityisesti lastensuojelussa kulkevat ainakin osittain sykleissä. Päihteitä on ollut ennenkin, nuoriso on ollut vauhdikasta aiemminkin ja aina on jotenkin pärjätty lastensuojelussakin. Asia erikseen on sitten tapojen ja keinojen valikoima, joka tullee esiin lastensuojelun menneisyyden selvityksen myötä.

Jotenkin tuntuu, että kaiken tämän julkisen keskustelun keskellä ydin unohtuu?

Ihmisistähän tässä on kyse?

Kohtaamisesta, vuorovaikutuksesta, kunnioituksesta, rakkaudesta, yöunista.

Huomaat, että toistan tätä vuorovaikutuksen – dialogin merkitystä. Kuitenkin asioita voi yksinkertaisuudessaan ratkaista myös sillä, että aikuinen tai lapsi saa nukuttua kunnon yöunet. Naiivia, tiedän, mutta ovathan kaikki kriittisessä tiukassa tilanteessa varmistaneet, että kaikki ovat nukkuneet hyvin, veren sokeri on tasapainossa eikä kenelläkään ole nälkä, sen sijaan, että tulkitaan joku agressiivikseksi, keskusteluun kykenemättömäksi tms. Kannattaisi luoda ihan malli moiselle, mikäli yksilön taidot eivät siihen riitä. Säästö kolmen minuutin tämän suuntaisella kohtaamisella voisi olla taloudellisestikin merkittävä, inhimillisyydestä puhumattakaan.


"Antaisin palveluiden kehittämisen asiakkaille"

Palveluiden kehittämisen, josta Tiina Liljeberg kysyy, antaisin asiakkaille. Pahoittelut jo nyt asiakas-sanan käytöstä, mutta se ”ammattikielellä” on niin luonnollista. (Asiakas = suku, perhe, aikuinen, lapsi, kunta, kuntayhtymä.) Tähän liittyen yksi mielenkiinnon kohteistani on sanojen ja käyttämämme kielen merkitys asiakkaalle. Uskomukseni mukaan se on ajoittain aika alentavaa ja ongelmakeskeistä. Kirjaamiskulttuurista en edes ala kirjoittamaan, se vaatii niin suuria muutoksia, että siihen liittyvän pohdinnan tuottamiseen ei aika riitä.

Kieli ja sanat myös ohjaavat toimintaamme. Varhaisen puuttumisen huolimetodi, huoli, varhainen puuttuminen? Miksei varhainen tuki ja puheeksi ottaminen? On helppoa olla Tom Arnkilin kanssa samoilla linjoilla.

Olemmeko arvioimassa jonkun henkilön vanhemmuutta, vai tukemassa ja etsimässä vahvuuksia, jonka päälle rakentaa yhdessä mietittyjä tukitoimia, jotka asiakas kokee arkea auttavaksi? Siis ei meidän mielestä tavalla, joka on ”oikea”, vaan asiakkaan kokeman mukaan hyödyllisellä tavalla. Ovathan 2010-luvun asiantuntijat kaikki jo miettineet, mikä heidän ”oikeansa” on, ja tietäväthän kaikki, että se ei ole sama ”oikea” kaikilla. On kyse sitten makaronilaatikosta, tai pyykinpesusta. Jokaisella on ollut se oma äiti, tai isä, tai henkilö joka on opettanut sen ainoan ”oikean” tavan tehdä asioita. Toivottavasti se ”oikea” ei pelkästään ohjaa ammattilaisen työtä. Ai niin ja voihan se olla, että jollekulle kukaan ei ole opettanut mitään. Arvostelun sijaan voisi siis kysyä, miten voimme olla avuksi. Ehkä näin kysytäänkin.

Siis asiakkaalle oikeus tuoda mielipiteensä esille siitä, miten palveluita tulisi kehittää. Onko sosiaaliala ainoa ala, jossa asiakkaan tyytymättömyydestä huolimatta palvelun tuottajilla on mahdollisuus jatkaa päätöntä toimintaa? Ennen kuin joku toteaa, että kovissa paikoissa ei puhumalla pärjää, totean itse, että ei aina pärjääkään. Silloinkin koviakin rajoitustoimia tehden asiat voi hoitaa inhimillisesti, nöyryyttämättä ja perustellen. Asiat läpikäymällä valitukselle ja kritiikille altistamalla voi silti saavuttaa tyytyväisen asiakkaan ja noudattaa asetuksia ja lakeja.

Taisin jossain MTV3:n poisleikatussa uutispätkässä sanoa, että palvelusetelit käyttöön sosiaalipuolelle. Asiakas päättää mistä palvelunsa hankkii. Ymmärrän toki, että yhteiskunta tarvitsee rakenteita, sektoreita, tai struktuuria toimiakseen. Yksinkertaisuudessaan haluaisin silti, että esimerkiksi Kaarinan SOS-lapsikylän ovi olisi auki. Ihmisen (ei siis asiakkaan) sisään tullessa kysyisimme, millä kaikilla tavoilla voisimme olla avuksi. Eli ei avohuoltoa, lastensuojelun asiakkuuksia, perhetyötä, perhekuntoutusta, vaan apua sitä tarvitseville. Näin myös, vaikka jokin ulkopuolinen taho olisi määrännyt julkista valtaa käyttäen ihmisiä apua hakemaan. Tarvitseeko tilanteen mennä edes siihen pisteeseen, että tarvitaan apua. Voisiko "tuki ja kumppanuus"-vaiheessa jo tehdä yhteistyötä. Mitä apu tarkoittaa?

Tällä hetkellä Kaarinan SOS-lapsikylässä lapset saavat halutessaan osallistua kylän johtoryhmään ja siten osallistua aktiivisena jäsenenä elämänsä ja ympäröivän yhteisön tarkasteluun ja kehittämiseen. Heidän vanhemmiltaan olemme pyytäneet palautetta yhdistystasolla, mutta myös kylätasolla. Kylätasolla olemme kysyneet ja halunneet tietää, miten lasten vanhemmat ovat kokeneet henkilökuntamme vuorovaikutuksen heitä kohtaan. Palaute antoi paljon ajateltavaa ja ennen kaikkea parannettavaa. Saman kysymyksen kysyimme myös kunnilta ja verkostoiltamme. Miten vuorovaikutuksemme nähdään ympärillämme? Palaute käsiteltiin henkilökunnan kanssa ja koetamme kehittyä tälläkin osa-alueella.

Ja kyllä, kehitettävää on paljon.

Lisäksi sosiaalityöntekijämme Sonja Vanhanen teki kehittämishankkeen tiimoilta julkaisun ”Kuka auttaisi meidän perhettä.” Julkaisu antaa vahvan signaalin siitä, mitä ei pidä tehdä ja mitä pitäisi tehdä, jotta voisimme oikeasti olla avuksi. Jos oikeasti haluamme olla avuksi, teemme töitä saamamme palautteen pohjalta. Varmasti aiheestakin ajoittain kritisoitu järjestömme on aktiivisesti hakemassa uutta suuntaa, jossa asioita tehdään paremmin, eri toimijoiden kanssa yhdessä suunnitellen ja oikeasti muutosta tavoitellen. Itse en menneeseen voi ottaa kantaa, mutta tulevasta vastaan Kaarinan kylän osalta ja ilokseni totean, että siihen on oivat työkalut olemassa ja lapsiasiavaltuutetun Tuomas Kurttilan parjaama johtajuuskin on kunnossa. En siis puhu itsestäni, vaan esimiehestäni ja organisaatiosta, joka on antanut tuen ja vapauden viedä asioita eteenpäin asiakaslähtöisesti.

Eteenpäin vieminen pohjautuu myös avoimeen vuoropuheluun ympäristön kanssa. Olemme rakentaneet yhteistyötä lastenpsykiatrian ja terveydenhuollon kanssa, samoin muiden toimijoiden kanssa. Palvelut on tuotu kylään lasten ja aikuisten luokse ja niitä käytetään joustavasti yhdessä meidän ja lasten vanhempien kanssa. Tavoite olla avuksi. Kuvittelen myös, että tämäkin lyhyt työn tiimellyksessä tehty kirjallinen tuotos vie jotakin eteenpäin… ainakin omassa päässäni.


Hyvä sosiaalityöntekijä = kaikki osapuolet kertovat heidän hoitavan työnsä hyvin

Mitä on laatu? Kuka sen määrittää ja suhteessa mihin? Tiina Liljeberg kysyy, voisiko nykyisillä resursseilla tuottaa laadukkaampia palveluita.

Kyllä mielestäni voi. Otetaan esimerkiksi organisaatiomme, joka haluaa jokaisen asiakkaan antavan meille vähintään arvosanan yhdeksän ja puoli palveluistaan. Tämä 9,5 tarkoittaa tutkimuksen mukaan sitä, että asiakas suosittelisi palvelujamme myös toiselle palvelua tarvitsevalle. Resurssien välittömästi muuttumatta olemassa oleva resurssi joutuu miettimään, miten minä tässä tehtävässä näillä olemassa olevilla resursseilla toimin, jotta organisaatiomme saa arvosanan 9,5 asiakkaalta? Miten työtä kohdennetaan olemassa olevin resurssein, jotta tulos saavutetaan? Siis sen sijaan, että aina keskustellaan puuttuvista resursseista, mietitään, että mitä voimme näillä resursseilla tehdä ja miten näitä olemassa olevia resursseja voidaan käyttää. Ja taasen resurssien käytön kohteena eli pelkkänä objektina ei voi olla asiakas, vaan työ pitää tehdä siten, että asiakkaan toimijuus – subjektius – säilyy, ja työtä tehdään yhdessä. Rima on siis aika korkealla ja niin sen pitääkin olla.

Sosiaalityöntekijöiden määrään liittyen tyydyn toteamaan, että olen Dosentti Rimpelän kannattaja.

Pitäisikö siis tehdä jotakin?

Olen myös ihmetellyt sitä, että miten yksittäiset sosiaalityöntekijät onnistuvat asiakassuhteissaan siten, että perheet ja palveluntuottajat ovat tyytyväisiä heidän työskentelyynsä. Näitä sosiaalityöntekijöitä on itse asiassa aika paljon perustuen omaan kokemukseeni. Heitä yhdistää se, että kaikki osapuolet kertovat heidän hoitavan työnsä hyvin. Myös ne ”hankalat” asiakkaat. Työmäärä ei koskaan välity asiakkaalle. Päätökset tulevat ajallaan, kohtaaminen on asiallista ja epäkohtiin vaaditaan tarkennuksia myös palvelun tuottajilta.

Oma näkemykseni kallistuu siihen suuntaan, että kouluviisauden lisäksi he ovat sinut itsensä kanssa. Heidän ei tarvitse päteä kenenkään silmissä, he luottavat osaamiseensa, mutta voivat myös vaihtaa mielipidettään tarvittaessa ja asiakaskin voi olla oikeassa. Tällöin ei synny myöskään tarvetta puhua yhteistyökyvyttömistä perheistä.

Valitettavasti uskon myös, että kukaan ei yksipuolisesti ole yhteistyökyvytön, vaan tilanteeseen on vaadittu jossakin vaiheessa jokin puutteellinen kohtaaminen. Eli miten minä, tai me vuorovaikutamme haastavissakin tilanteissa? Aina on mahdollisuus yhteistyölle?


"Vanhempi on aina asiantuntija suhteessa lapseensa"

Ajatuksiani vanhemmuudesta? Vanhemmuus on vaikeaa, ainakin kotona. Mikä on lapselle hyväksi, olenko liian tiukka, olenko liian lepsu, mikä on hyvä aika mennä nukkumaan, onko pakko pitää pipoa (nykyään pitävät sisälläkin päässä kesät talvet), miltä lasten tulevaisuus näyttää, kuka on hyvä kaveri kenellekin, miten suojella lasta maailman pahuudelta? Eli enpä itse ainakaan koe tätä kuitenkin antoisaa vanhemmuuden tilaa kovinkaan helpoksi osaamisalueeksi. Onnistumisiakin tulee, joskus enemmän joskus vähemmän. Toki niinä hyvinä hetkinä vaimo palauttaa maan pinnalle ja toteaa, että häntä ei ole huomioitu riittävästi. Voinko siis vain epäonnistua?

Onneksi voin vetää työtehtävään liittyvän supermiehen viitan päälleni ja mennä kertomaan kaikille, kuinka heidän elämäänsä pitää elää ja lapsia kasvattaa ja työnsä tehdä… Työssä päätösten teko on helpompaa ja ratkaisuja löytyy liukuhihnalta. Miksi? Vanhemmuus ei sekoita toimintaa? No ei se näinkään mene. On aivan mahdoton tehtävä missään roolissa yksin miettiä, mikä on hyväksi kenellekin. Kyllä tässä työssä ja vanhemmuudessa kumppanuutta tarvitaan. Syvä kumarrus yksinhuoltajille.

Itse ajattelen, että biologinen vanhempi (vihaan tätä termiä: lapsella on vain yhdet vanhemmat) on aina asiantuntija suhteessa omaan lapseensa. Kyllä, päihteidenkin käyttäjäkin on vanhempi, mielenterveysongelmien parissa painiva on vanhempi, väkivaltainen vanhempi on vanhempi. On toki aikoja, jolloin on järkevää turvata lapsen elämää, mutta sen voi tehdä yhteistyössä haastavissakin tilanteissa.

Käsi ylös, jolla ei ole koskaan ollut vanhemmuus kadoksissa.


"Muutos lähtee viranomaisten ja palveluntuottajien vuorovaikutuksen muutoksesta suhteessa perheisiin"

Eli tuen muotoja mietittäessä mihin tahansa vanhemmuuden muotoon pitää keskustelun lähteä tuen tarvitsijan kuulluksi tulemisella. Lapselta on välttämätöntä myös asiaa kysyä, oli lapsen ikä mikä tahansa. Tämän dialogin pohjalta voi yhdessä lähteä rakentamaan vaihtoehtoja, joista olisi oikeasti hyötyä arjessa. Elämä kun on valitettavasti arkea pääsääntöisesti.

Vanhempien ja viranomaisten voimat tulee yhdistää, johon Hanna Heinonen viittaakin kirjoituksessaan Lokakuun liikkeen sivuilla. Lastensuojelun palveluiden pariin pääseminen pitää olla tulevaisuudessa mahdollisuus, ei rangaistus. Haluaisinpa romuttaa tuonkin termin; lastensuojelu. Se on Suomessa niin negatiivinen sana, että sen parissa ei voi syntyä positiivisia kokemuksia ilman radikaaleja muutoksia.

Ja kyllä se muutos lähtee viranomaisten ja palveluntuottajien vuorovaikutuksen muutoksesta suhteessa suomalaisiin perheisiin, oli perheen tilanne mikä tahansa.


"Pienet muutokset mahdollistavat suurempia muutoksia"

Jo nyt voin todeta, että tutustuminen Lokakuun liikkeeseen on tuonut itselleni uusia ajatuksia ja toisaalta vahvistanut käsitystäni siitä, että jotakin pitää tehdä toisin. Tuskin osasin tässä tuoda ajatuksiani selkeästi esille enkä varmasti huomioinut kaikkia näkökulmia, mutta silti koin mielekkääksi kirjoittaa jotakin esitettyihin kysymyksiin liittyen. Ehkäpä ajatuksia oli liikaakin yhtä kirjoitusta varten.

Haastan kuitenkin kaikki ammattilaiset miettimään yhden konkreettisen asian, jota muuttavat toiminnassaan, tai vuorovaikutuksessaan suhteessa ”asiakkaaseen”, kun menevät seuraavan kerran työhön. Nämä pienet muutokset mahdollistavat suurempia muutoksia. Toivottavasti lainsäätäjät ja muut viisaammat ihmiset tekevät hyviä päätöksiä suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta suhteessa sosiaalityöhön ja lastensuojeluun.

Arkiseen aherrukseemme ja ajatuksiimme saa tulla tutustumaan Kaarinan SOS-lapsikylään milloin vain.

Tervetuloa!


Esa Vierikko
Kaarinan SOS-lapsikylä

parannuksia, ei sanoja

Tekoja, ei sanahelinää

ViestiKirjoittaja parannuksia, ei sanoja » Ma Heinä 14, 2014 9:01 am

SOS- lapsikylän vastine on kaunis ja kertaa jo voimassaolevaa lainsäädäntöä ja tiedettyjä suosituksia. Asiakkaat tuskin tyytyvät enää kauniisiin puheisiin. Nyt on jo tekojen aika.

Lastensuojelussa kyllä tiedetään, että asiakkaiden kunnioittava kuuleminen ja kohtaaminen on tuloksekkaan työskentelyn edellytys. Silti kunnioittavaa kuulemista ja kohtaamista tapahtuu harvoin.

Lastensuojelussa kyllä tiedetään, että asikaspalautteen tulisi olla tuloksellisen työn lähtökohta. Silti sitä ei kerätä.

Tiedetään myös, että mikäli työn halutaan onnistuvan, asiakkaat tulisi ottaa mukaan työn suunnitteluun ja toteutukseen. Silti missään lastensuojelun laatu-, kehittämis- tai lainsäädäntöuudistuksissa ei ole palvelunkäyttäjien tietoa, edustusta eikä lakien lapsivaikutuksia tutkita.

Lastensuojelussa kyllä tiedetään, että vain asiakaslähtöiset, asiakkaan tarpeen mukaiset ja oikea-aikaiset tukitoimet auttavat. Silti sellaisia ei kehitetä eikä ole tarjota asiakkaille.

Lastensuojelussa kyllä tiedetään, että sijoitus on lapsen kehityksen riskitekijä, joka altistaa myöhemmille ongelmille. Silti tästä riskitekijästä on tullut ensisijainen ja usein ainoa lastensuojelussa perheille tarjottu toimenpide, joka vielä mielletään tueksi. Tiedetään myös , että laitossijoitukset vahingoittavat lapsia, vaarantavat koulutusuran ja terveydenhoidon ja altistavat väkivallalle. Silti suurin osa suomalaisista sijoituksista tapahtuu laitoksiin.

Lastensuojelussa tiedetään, että valvomattomassa sijaishuollossa on iso väkivallan ja laiminlyöntien riski. Väärinkäytökset ovat niin yleisiä, ettei YK enää suosita lasten sijoituksia laitoksiin . Silti sijaishuollon valvontaa ei ole vieläkään kyetty järjestämään vaikka lastensuojelu saa paljon rahaa ja sen vuosikulut hipovat miljardia.

Miksi tieto ei johda käytäntömuutoksiin?

Dialogisuus , eettisyys, moniäänisyys, edustuksellisuus, kunnioitus, oikeudenmukaisuus, asiakasosallisuus ja voimaantuminen lastensuojelun (laatusuositus- ja lainsäädäntö-)prosesseissa:



Kokemusasiantuntijat : Sosiaalityöntekijöiden koulutus, kurssitus, oppisisällöt ja rahoitus tulisi irroittaa sijaishuollon edunvalvonnasta puolueettoman ja eettisen opetuksen, tiedon ja ammattitaidon takaamiseksi.


Lastensuojelu : Sosiaalityöntekijäkoulutuksen aloituspaikkoja tulee lisätä. 




Kokemusasiantuntijat: Sosiaalityöntekijät eivät kuuntele asiakkaitaan eivätkä ota näitä osallisiksi oman asiansa käsittelyyn. Asenneongelmat eivät ratkea sosiaalityöntekijöitä lisäämällä vaan asenteita muuttamalla. 

Lastensuojelu: Sosiaalityöntekijöiden määrää pitää lisätä. 



Kokemusasiantuntijat: Lapset ja nuoret eivät koe saavansa apua viranomaisilta. He raportoivat, että puhuminen viranomaiselle ei usein auta, vaan lisää pahaa oloa ja voi johtaa jatkotoimiin, joihin nuori itse ei voi vaikuttaa. Lapset ja nuoret myös pelkäävät viranomaisia, arkojen asioiden leviämistä ja hätiköityä puuttumista. ( MLL) 


Lastensuojelu: Sosiaalityöntekijöiden määrää ja kahdenkeskisiä tapaamisia pitää lisätä, jotta jokaisella lapsella ja nuorella on mahdollisuus puhua sosiaalityöntekijän kanssa.



Kokemusasiantuntijat: Sosiaalityöntekijöiden määrän kasvattaminen lisää lastensuojelun oikeusturvaongelmia ja turhia huostaanottoja. 

Lastensuojelu: Lastensuojelussa ei ole oikeusturvaongelmia eikä turhia huostaanottoja.



Kokemusasiantuntijat: Lastensuojelun menettelytavat eivät ole eettisiä, oikeudenmukaisia, laillisia eivätkä perustu myöskään tutkimustietoon. Lastensuojelun menettelytavoissa eivät toteudu edustavuuden-, jääviyden estämisen, johdonmukaisuuden, tietojen tarkkuuden tai päätösten oikaistavuuden periaatteet. Menettelytapojen puutteet tulee tutkia ja korjata.


Lastensuojelu: Lastensuojelun menettelytavat ovat eettisiä ja oikeudenmukaisia.



Kokemusasiantuntijat: Lastensuojeluun on saatava puolueetonta tukimustietoa ja tutkimuspakko tosiasioiden ja työn tulosten selvittämiseksi.


Lastensuojelu: Työntekijät ja työyhteisöt pysähtyvät aika ajoin arvioimaan myös itseään.



Kokemusasiantuntijat: Sijaishuollon laitoshoidosta ja sijaisperheistä puuttuu kokonaan riippumaton valvonta, joka tulisi järjestää sinne pikaisesti. Sijaishuollon olosuhteet pitää tutkia.


Lastensuojelu: Bioperheiden valvontaa on lisättävä. Perheisiin tehtävät kotikäynnit on hyväksyttävä lastensuojelutyön osaksi, koska ne antavat tärkeää tietoa lapsen todellisista kasvuolosuhteista.



Kokemusasiantuntijat: Lastensuojeluun on saatava aitoja, asiakaslähtöisiä, oikeinkohdennettuja ja asiakkaita voimaannuttavia avohuollon tukitoimia viranomaislähtöisen kontrollin ja sijoitusten sijaan. 
Avohuollon tukitoimeksi ei saisi merkitä toisten hallinnonalojen palveluja, joita asiakas on oma-aloitteisesti käyttänyt.


Lastensuojelu: Lastensuojelu tarjoaa asiakkailleen lastensuojelun avohuollon tukitoimia esim. päivähoitoa ja erityisopetusta. 



Kokemusasiantuntijat: Asiakkaille tulisi tarjota aitoja avohuollon tukitoimia ennen huostaanottoa. Sijoitus ei saisi olla ensisijainen ja ainoa tarjottava toimenpide eikä sitä saisi kutsua tukitoimeksi.


Lastensuojelu: Sijoitus on aina viimesijainen tukitoimi, joka tehdään usein vielä avohuollon tukitoimena. 



Kokemusasiantuntijat: Huostaanotto- oikeudenkäynnit on siirrettävä sosiaalityöntekijöiden puolueellisesta hallinto- oikeudesta, jossa koko toiminnan lähtökohta ei ole tosiasioiden selvittäminen vaan olettama viranomaislausunnon oikeellisuudesta, jota ei tarvitse todistaa- Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisesti riippumattomaan tuomioistuimeen. 

Lastensuojelu: Hallintovirkamiehistä koostuva hallinto-oikeus on puolueeton. Sinne etsitään parhaillaan uusia lastensuojelun työntekijöitä asiantuntijajäseniksi ( LSKL - postia kentältä).



Kokemusasiantuntijat: Kansainvälinen yhdenmukainen tutkimusnäyttö todistaa huostaanottojen vaarat ja vahingollisuuden, joita pitäisi tutkia Suomessakin. Lapsilla pitäisi olla oikeus saada tukea omassa perheessään.
Lastensuojelu: Lapsilla on oikeus tulla huostaanotetuiksi. Suomessa on korkeatasoinen sijaishuolto, jota ei tarvitse tutkia. Lastensuojelun asiakkaille on järjestettävä tulkkeja, jotta he ymmärtävät miksi huostaanotto tehtiin( laatusuositustyöryhmän jäsenen kommentti). 



Kokemusasiantuntijat: Lastensuojelun edunvalvontahanke on ristiriidassa perustuslain kanssa. Hallintoalamaisilta ei tule riistää perusoikeuksia pelkän sosiaalityöntekijän epäilyn perusteella ilman, että perusoikeuksien väärinkäytöksistä on näyttöä. Pelkkä epäily lojaliteettiristiriidasta tai sinänsä laillisesta sananvapauden käytöstä ei saisi olla peruste lastensuojelun edunvalvojan määräämiseen ja vanhemman puheoikeuden viemiseen.


Lastensuojelu: Lastensuojelun edunvalvojien kysyntää ja tarjontaa tulee lisätä. Lastensuojelun edunvalvoja on lapsen etu.



Tällaista siis on lastensuojelun ja laatusuositustyöryhmän dialoginen työote. Näinköhän se laatu ja asiakkaiden ja kokemusasiantuntijoiden paljon mainostettu kuuleminen, osallisuus ja voimaantuminen toteutuu? 

Kenellä se mahdollinen vuorovaikutuksen häiriö ja tulkkauksen tarve olikaan?


Kuinka "rakentavasti" täytyy osata "keskustella" tullakseen kuulluksi?

Vieras

Re: SOS- lapsikylä- kokemuksia?

ViestiKirjoittaja Vieras » La Huhti 15, 2017 5:35 pm

Minun lapsi asuu kaarinan soslapsikylässä ja suoraan sanottuna helvttiä elämämme on ollut.
Voin sormissa laskea miten lastani näen,turunsosiaalitoimi on bisneksessä mukana.
Tämä on hyvin mielivaltaista toimintaa viidakkolakia soslapsikylä/turunsosiaalitoimessa noudatetaan.lapsi oireilee syytetään vanhempia vaikka mätäpaise on soslapsikylässä jossa pahoinpidellään,manipuloidaan/kiristetään lapsia.
Soslapsikylässä mainostetaan jotta vanhempien ja lasten elämän tueksi haetaan rahaa tämä on täyttä sontaa heidän rahat menee täysin muualle kuin perheiden auttamiseen.

Vieras

Re: SOS- lapsikylä- kokemuksia?

ViestiKirjoittaja Vieras » La Huhti 15, 2017 6:08 pm

Soslapsikylä on bisnes vanhempien ja lasten romuttavia tahoja.rahaa tulee heille ei mitään väliä miten äiti ja lapsi voi.
Sonja Vanhanen ja hänen sairaat tutkimukset hän rajoitti äitiä ja lasta laittamalla äidille tekstiviestillä lapsi kokee et sinä olet vihainen ja huudat hänelle
Tämä oli ristiriidassa lapseni laitoin itkien kyläänne lapsen vastustaessa,rajoittamispäätöstä en saanut joten rajoitus oli laiton
Rajoittamispäätöstä ei tehdä näin tämä on täysin lainvastaista sijoituspaikka on bisnestä perheiden tukemista jolla soslapsikylät metsästää ihmisiltä rahaa kattia kanssa sulkekaa ovenne perheiden tuhoojat.

Paluu » Yhdistykset, liitot ja muu järjestötoiminta