|
SUOMI TUOMITTIIN ,
MUTTA KALSKE
PUOLUSTAA VIRKARIKOKSIA
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) tuomitsi 13.9.2005 Suomen
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6. artiklan eli reilun oikeudenkäynnin
periaatteiden rikkomisesta.
Erään rikosjutun esitutkinta oli käynnistynyt lokakuussa 1993. Juttu
toimitettiin syyttäjälle harvinaisen ripeästi, jo joulukuussa, mutta syyte
nostettiin vasta maaliskuussa 1996. Juttu viipyi syyttäjällä peräti 3 vuotta
ja 3 kuukautta, ja tätä EIT piti kohtuuttoman pitkänä aikana. Syyte hylättiin
marraskuussa 1997
.
Liian pitkästä esitutkinnasta Suomi on tuomittu aiemmin kerran ja
kohtuuttoman pitkästä oikeudenkäynnistä kahdeksassa tapauksessa, mutta
syyteharkinnan venymisen vuoksi tuli tuomio nyt ensi kerran. Kaikkiaan Suomi
on tuomittu 6. artiklan rikkomisesta nyt 23 kertaa, niistä on puolet siksi, ettei
toiselle osapuolelle ole annettu kaikkea oikeudenkäyntiaineistoa.
Jälkimmäinen on itseasiassa aika hämmästävää. Osapuolten yhtäläinen oikeus koko aineistoon
on sellainen itsestäänselvyys, että ellei sitä tiedä, ei pitäisi päästä läpi
edes oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeista - saati sitten saada
tuomarin tai syyttäjän virkaa.
ESPOON SYYTTÄJÄ ANTOI RIKOSTEN VANHENTUA
Samaan aikaan kun EIT tuomitsi suomen, apulaisvaltakunnansyyttäjä
Jorma Kalske moitti Espoon johtavaa kihlakunnansyyttäjä Tom Ifströmiä, jolla erään talousrikosjutun syyteharkinta
kesti vielä pitempään: "Lähes neljä vuotta kestänyttä syyteharkintaa ei
voida käsiteltävänä olevan kaltaisessa asiassa pitää asianmukaisena",
Kalske huomautti. Ifström tunnetaan Bodom-oikeudenkäynnin pääsyyttäjänä.
.
Viivyttelyn teki erityisen raskauttavaksi se, että rikosvyyhden
maatessa syyttäjän pöydällä useat epäillyt teot ehtivät vanhentua. Näin ei
syyttäjälle saa käydä koskaan. Tässä rikosjutussa pitkä syyteharkinta on
siten loukannut ennen kaikkea asianomistajan oikeusturvaa..
Asiasta jätettiin rikosilmoitus jo vuonna 1999, mutta oikeussaliin
saakka sitä ei ole saatu vieläkään, vaikka epäiltyä vastaan onkin nostettu
syyte törkeästä kavalluksesta.
Tom Ifström on moitteensa ansainnut, mutta
Kalskeen peli oli silti kaikkea muuta kuin puhdasta. Liki neljän vuoden
harkinta-aika ja rikosten vanheneminen syyttäjän pöydälle merkitsevät vahvaa
perustetta epäilla virkarikosta. Kalskeen olisi
siis pitänyt määrätä suoritettavaksi esitutkinta. Tämän välttämiseksi Jorma
Kalske turvautui karkeisiin valheisiin.
Kalske väitti, että asiaa olivat viivyttäneet asianomistajan lukuisat
kirjelmät, sekä lääninhallituksen määrämä erityinen
tilintarkastus. Päättäjänä apulaisvaltakunnansjä
Jorma Kalske ja esittelijän ominaisuudessa valtionsyyttäjä Jukka Rappe valehtelivat.
ESPOON POLIISI ESTI TUTKINNAN
Nainen teki rikosilmoituksen Espoon poliisille 1999 epäillen, että
yhtiökumppaninsa oli väärentänyt asiakirjoja, tehnyt
rekisterimerkintärikoksen ym. Nainen omisti yhtiöstä 40 %, yhtiökumppani
bulvaaniensa (mm. 3-4 vuotiaat lapsenlapset) kautta
loput. Nainen teki pian toisenkin rikosilmoituksen, epäillen että
yhtiökumppani yrittää tyhjentää yhtiön, silloisesta n. 3 miljoonan markan
(500 000 €) arvoisesta omaisuudesta.
"Juu, kyllä se sen osaa tehdä, se on bisnesmies", sanoi
jutun 1. tutkinnanjohtaja Timo Seppälä ihailevasti (nainen
oli menettänyt luottamuksensa Espoon poliisiin ja syyttäjiin jo heti
kättelyssä, ja on vuodesta 1999 lähtien nauhoittanut kaikki näiden kanssa
käymänsä keskustelut. Siksi Espoon rosvojepareiden puheita voidaan
siteerata sanatarkasti vuosienkin takaa). Seppälä yritti estää koko jutun
tutkinnan. Nainen vaati yhtiön omaisuuden määräämistä vakuustakavarikkoon,
Seppälä kieltäytyi. Seppälän hellässä suojeluksessa omaisuus katosikin
yhtiöstä.
Kun Espoon poliisin oli kuitenkin lopulta pakko ryhtyä epäiltyä
talousrikosta tutkimaan edes muodollisesti, se pisti kaikki jarrut päälle. Vaikea sanoa johtuiko se siitä, että yhtiökumppani oli maaherra
Tuula Linnainmaan ex-aviomies, ja että lukuisten konkurssien jälkeen
tukevasti ulosotossa oleva mies oli käyttänyt pariskunnan yhteisiä lapsia ja
lapsenlapsiaan bulvaaneinaan, vai laiskuudesta, vai siitä, että poliisi
kosti, kun nainen esitti heille niinkin kohtuuttoman vaatimuksen, kuin että
poliisin olisi hoidettava työnsä.
Kun Espoon poliisi ei liki kolmeen vuoteen ollut saanut aikaan
pääasiassa - talousrikoksessa - mitään, niin ei kannata ihmetellä, että
nainen heille eräänkin kerran kirjelmöi. Joku kiukkuinen mies ei olisi
tyytynyt kirjelmiin, vaan olisi saattanut käydä vetämässä patalaiskoja
virkamiehiä turpiin.
Nainen haki vuoden 2002 alussa Etelä-Suomen LH:lta
lupaa suorituttaa yhtiössä erityinen tarkastus.
Tämä oli naisen viimeinen turvakeino toisaalta entistä liikekumppania,
toisaalta tutkintaa sabotoivia poliiseja vastaan. Turvakeinosta tuli
kuitenkin ansa, jolla poliisi ja - huomattakoon-
myös Jorma Kalske kostivat naiselle tämän virkavaltaan kohdistaman kritiikin.
AOA ILKKA RAUTIO HYVÄKSYI VIRKARIKOKSEN
Asiassa tapahtui myönteinen käänne kesäkuussa 2002 - tosin vain
hetkeksi. Espoon johtava kihlakunnansyyttäjä Heikki Poukka määräsi poliisin
takavarikoimaan yhtiön kirjanpidon, tutkimaan sen; tarkastamaan liikemiehen
muidenkin yhtiöiden kirjanpidon ja tutkimaan erityisesti, onko näille ns.
läheisyhtiöille siirretty pääyhtiön omaisuutta niin, että se voisi täyttää
kavallusrikoksen tunnusmerkistön.
Esitutkintalain 15 §:n mukaan poliisin on suoritettava kaikki
tutkintatoimet, jotka syyttäjä määrää. Tästä säännöstä ei ole ensimmäistäkään
poikkeusta, eikä poliisilla ole asiassa mitään harkintavaltaa.
Ensin Espoon poliisit ilmoittivatkin, että kirjanpito takavarikoidaan
sillä ja sillä viikolla, ja että ekonomi-tilintarkastaja tutkii sen. Mutta sitten
tuli mutta. Heikki Poukka lähti syksyllä 2002 Helsingin johtavaksi
syyttäjäksi, ja tilalle tuli Tom Ifström.
Espoon poliisit olivat saaneet tietoonsa, että nainen oli hakenut
lääninhallitukselta määräyksen suorittaa yhtiössä erityinen tarkastus. He
vaativat, että tämä on pantava toimeen, he eivät takavarikkoa ja kirjanpidon
tutkintaa tee. Tutkinnanjohtajana oli tässä vaiheessa rikoskomisario Matti
Puputti; joka on jopa espoolaiseksi poliisiksi hämmästyttävän tyhmä mies.
Nainen vastusti. Hän totesi hakeneensa määräyksen viimeiseksi
turvakseen poliisimielivaltaa vastaan. Tuollaisen tarkastuksen maksaa yhtiö.
Koska naisella mitä ilmeisimmin oli yhtiöltä saatavia, rahan käyttäminen
tarkastukseen vähensi hänen mahdollisuuksiaan saada omansa. Itseasiassa: poliisi vaati häntä maksamaan esitutkinnan
kulut. Espoon poliisi kiristi naista häikäilemättä: ellei LH:n
päättämää tarkastusta tehdä, poliisi ei jatka esitutkinaa.
Naisen oli alistuttava pakottamiseen..
Nainen kuitenkin kanteli asiasta EOA:lle.
AOA Ilkka Rautio myönsi auliisti, että poliisin on tehtävä kaikki
(laillinen), mitä syyttäjä määrää, poikkeusta ei ole. Sinisilmäinen
kansalainen tietysti olettaa, että asia oli tällä selvä, nainen oli oikeassa
ja poliisit väärässä, joten Rautio antaisi heille vähintäinkin
ankarat pyyhkeet. Mitä vielä.
Sen sijaan että Rautio olisi määrännyt aloitettavaksi esitutkinnan
Espoon poliisien teoista, hän alkoi sepittelemään
erilaisia epäjuridisia verukkeita, miksi hän "ymmärsi" poliisin
menettelyn. Tavanmukainen lopputulos: ilmiselvästä virkarikoksesta ei ollut
mitään seurauksia.
KALSKE PEITTELEE RIKOKSIA RIKOKSELLA
Tämä arvoton näytelmä huipentui Kalskeen päätöksessä. Sen sijaan että
olisi määrännyt suoritettavaksi esitutkinnan Ifströmin
toimista, hän selitti Ifströmin töppäilyjä
lääninhallituksen päätöksellä. Hän siis pisti poliisien virkarikoksen
asianomistajan viaksi ja vapautti tällä rikoksella Ifströmin
teosta, josta tätä on vahvat perusteet epäillä virkarikoksesta.
Kalske siis peitti virkarikoksen toisella virkarikoksella. Itse
asiassa kolmannella, sillä Kalskeen päätös - erityisesti muistaen hänen
korkea asemansa syyttäjien esimiehenä - on peruste epäillä häntä itseään
tahallisesta virkarikoksesta. Kalske ei voi olla niin dynamiitintyhmä, etteikö hän olisi tiennyt mitä rikoksia hän päätöksessään
peittelee. Tosin se tietysti on mahdollista, että Kalske teki päätöksensä
viitsimättä paneutua asiaan lainkaan, mutta se tuskin on kelvollinen
puolustus. Myöskään esittelijää se ei vapauta vastuusta.
Nähtäväksi jää, mihin toimiin nainen ryhtyy. Rikosilmoitukselle olisi
kaikki edellytykset.
KALSKE TUKAHDUTTAA KRITIIKIN
Ei apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske epäkohtien edessä toki
ihan toimeton mies ole. 28.9.2005 hän päätti, että jyväskyläläisen
kihlakunnansyyttäjä Olli Santasen Bodom-oikeudenkäynnistä
esittämä krittiikki ei ollut hyvän syyttäjätavan
mukaista.
Hyvä syyttäjätapa on valtakunnansyyttäjäviraston uusi keksintö, jolla
korostetaan syyttäjien eettisiä velvollisuuksia. Kalskeen etiikan laadusta
lienee edellä riittävästi esimerkkiä..
Kalske katsoi, että "syyttäjäkollegoiden virkatointen julkinen
arvostelu tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa ei ole omiaan edistämään
syyttäjäkunnan ammatillista yhteenkuuluvuutta eikä syyttäjälaitoksen arvojen
toteutumista".
Kalskeen mielestä siis pääasia on syyttäjien
yhteenkuuluvuuden tunteiden vaaliminen on pääasia. Tätähän hän itse toteutti tehokkaasti valehtelemalle Ifströmin kuiville teosta, jota
lievemmästä teosta EIT tuomitsi Suomen.
On päivänselvää, ettei Santasen moittimisen syy ole hänen
kritiikkinsä Bodom-oikeudenkäynnistä.
Olli Santasella oli heinäkuussa Helsingin Sanomien
Vieraskynä-palstalla todella ansiokas kirjoitus siitä, kuinka poliisien ja
syyttäjien mielivalta vaarantaa kansalaisten oikeusturvan. Se oli
tervejärkinen ja hyvin argumentoitu kirjoitus, jonka teki erityisen
tervetulleeksi se, että se kirjoittaja edusti ammattikuntaa, jonka tärkein
ammatillinen tehtävä on pimittää kollegojen ja poliisien rikokset. Tällaista
yhteisen veneen keikuttamista herra Kalske ei siedä.
Jos joku haluaa Kalskelta lisätietoja, niin
suora numero on 010 362 0802.
Mikko Niskasaari
|